Ajatus terapeutiksi ryhtymisestä syntyi jo lukioaikana innostavalla musiikkiterapian esittelyluennolla. Tuolloin tajusin, että on olemassa ammatti, missä voisin yhdistää kaksi kiinnostukseni kohdetta: musiikin ja psykologian. Tuo luento pidettiin Helsingin konservatoriossa, jossa olen opiskellut klassista musiikkia ja musiikkikasvatusta monipuolisesti. Tuolloin oli alkanut jo omatoiminen perehtyminen muihin musiikkityyleihin ja vapaamuotoisempi itseilmaisu esim. bändeissä ja musiikin tekemisen saralla. Omat voimaannuttavat kokemukseni musiikin eheyttävästä ja lohtua tuovasta vaikutuksesta olivat varmaankin tuon ammattiuraani määrittävän oivalluksen takana. Oli kiehtova ajatus, että voisin jakaa tulevassa työssäni omaa kokemustani musiikista ja samalla olla tekemisissä psykologisten asioiden kanssa. Oikeastaan tuosta alkoi elämän mittainen ja kaksijakoinen opintomatka musiikin ja terapian maisemissa. Myöhemmin musiikista on tullut oma harrastus ja ammatillinen matka on jatkunut musiikkiterapian ja psykoterapian saralla. Oppiminen ja uuden opiskelu jatkuu edelleen.   

Musiikkiterapeutiksi koulttautumisen jälkeen oivalsin nuorena aikuisena, että myös psykoterapia kiinnostaa. Kiinnostus psykodynaamiseen ajatteluun heräsi jo musiikkiterapiaopintojen aikana. Siitä tuli jo ammattiurani alkumetreillä oma viitekehykseni musiikkiterapeuttina. Myöhemmin keski-ikäisenä tajusin, että haluan kokeilla siipiäni myös psykoterapeuttina. Hakeuduin musiikkipsykoterapian vaativan erityistason koulutukseen Oulun yliopistoon. Sain sieltä psykoterapeutin kouluttajapätevyyden, joka vastaa vanhan lainsäädännön mukaista VET-pätevyyttä.

​

Olen ollut alusta asti avoin erilaisille suuntauksille: en ole ollut mitenkään orjallinen menetelmien suhteen. Ajatteluni pohjavire on fenomenologinen, eli tarkoituksena on ollut aina terapiamenetelmästä tai olosuhteista riippumatta tutkia yhdessä asiakkaan kanssa ilmiöitä: kysyä "mistä tuulee" ja kuulostella mitä ajatuksia ja tunteita mielessä liikkuu. Miten asioista voisi ajatella uudella tavalla. Miten voisin uudistua tai löytää jotakin uutta merkitystä? Asiakaskeskeisyys on ollut aina johtonuorana työssäni. On tärkeätä että terapia on asiakkaan / kuntoutujan / potilaan näköistä. Musiikiterapiassa se tarkoittaa sitä että musiikki on potilaan valitsemaa ja soitto tapahtuu potilaan ehdoilla. Joskus soittamattomuus tai musiikin poissaolo voi olla potilaan oma valinta. Psykoterapiassa tärkeätä on antaa potilaalle tilaa ja auttaa häntä tulemaan kuulluksi. Tämä tarkoittaa myös hänen itsensä eri puolien kuulluksi tulemista omalle itselleen. Tärkeätä on myös tutkailla sitä mitä terapiassa tapahtuu "tässä ja nyt". Tämä kaikki vaatii luottamuksen rakentumista ja rohkeutta kohdata asioita, jotka helposti sivuutamme. Myös suhteesta terapeuttiin on hyvä pystyä puhumaan.     

​

Suhteessa olon tutkailua voi tehdä sekä puhumalla että luovilla menetelmillä. Luovat menetelmät tarjoavat yhden lisäulottuvuuden "käydä omia juttuja läpi". Musiikki on yksi hyvä tapa päästä tekemään asioita yhdessä ja tutkia, minkälaisia ajatuksia mielessä herää. Olen avoin kokeilemaan monenlaisia luovia menetelmiä, jos niistä on hyötyä. Tätä kutsuttiin aiemin terapiakentällä eklektisyydeksi: ajatus oli, että terapeutti kerää oman "työkalupakkinsa" erilaisista menetelmistä ja ajattelutavoista ja tekee niistä oman näköisensä yhdistelmän, jota sitten kehitetään ajan kanssa. Nykyään lähimpänä sydäntäni on ajatus integratiivisesta työskentelyotteesta (vrt. integratiivinen psykoterapia), jossa on samankaltainen ajatus menetelmällisestä ja teoreettisesta joustavuudesta: mihinkään yhteen tiettyyn menetelmään ei tarvitse ripustautua. On parempi perehtyä eri menetelmien parhaisiin puoliin ja pyrkiä soveltamaan niiden elementtejä omaan työotteeseensa, kuin yrittää sovittaa samaa työotetta kaikkiin potilaisiin. Näin asiakaskeskeisyyskin paranee. Ajattelen kuitenkin, että on hyvä olla yksi perusviitekehys jonka terapeutti hallitsee ja siihen voi sitten ottaa elementtejä hyväksi havaituista menetelmistä, jotka toimivat juuri tässä käsillä olevassa hoitosuhteessa. Laaja-alainen koulutus antaa tähän hyvät eväät. 

Loppujen lopuksi suurin osa terapia-alan menetelmistä on syntynyt enemmän tai vähemmän samalla tavalla, vanhaa uudistamalla: kun vanhat menetelmät eivät enää ole toimineet tietyssä asiakaskohtaamisessa, niin on lähdetty etsimään uusia toimintatapoja. Lopulta kokemuksen kautta on päädytty erilaisiin käytäntöihin ja uusiin teorioihin. Taustalla ovat vaikuttaneet luonnollisesti myös oman aikansa aatevirtaukset esim. hoitokäytännöt ja uusin tutkimusnäyttö, myös läheisiltä aloilta. Usein tärkeäksi on noussut ns. intuitiivinen, hiljainen, kokemuksellinen tieto, joka syntyy käytännön työssä ihmisten kanssa, mutta myös ihmisten välisen kokemuksellisen vaihdon myötä. Nykyään meillä on selkeämmät ohjenuorat ja tutkimusnäyttöä alkaa löytymään monessa myös ns. kovan tieteen puolelta. Ajattelen kuitenkin niin, että tällaisessa intiimissä ihmissuhdetyössä on tiedon ja kokemuksen lisäksi paljon intuitiota ja ns. hiljaista tietoa, jota on vaikea pukea sanoiksi tai jota on vaikea vangita tieteellisen tiedon muotoon. Muuttujia on paljon. Ihmiset ovat hyvin erilaisia ja heillä on hyvin erilaisia ongelmia ja tarpeita. Uskon että ammattiterapeutin on mahdollista hyvässä ja kannattelevassa yhteistyössä auttaa potilastaan eteenpäin selkeämmille vesille, jopa menetelmästä huolimatta. Mielestäni tähän hektiseen aikaan, jossa myös terapiaa arvioidaan tuottavuuden näkökulmasta, tarvitaisiin ns. "terapiarauhaa", jotta asiat voivat tekeytyä ajallaan ja tärkeät asiat saavat tilaa nousta esille ilman suorituspaineita. 

​

Psykodynaamiseen ajattelutapaan kuuluu ajatus siitä, että terapeutti keskittyy vastaanottamaan potilaan kertomusta eikä tuo omaa persoonaansa tai mieltymyksiään liiaksi esille, sillä se voi liiaksi ohjata potilaan omaa terapiaprosessia. Tämän takia tämä esittely on melko filosofinen ja yleinen luonteeltaan. Fokuksessa terapiassa pitäisi olla potilaan oma kokemus ja hänen ajattelunsa. Empatialla on tärkeä osa ymmärryksen syntymisessä. Vain asettumalla potilaan asemaan ja kuuntelemalla potilasta ulkopuolisin pyyteettömin korvin terapeutti voi tarjota jotakin sellaista esiymmärrystä minkä potilas voi sitten viedä loppuun. Potilaan tehtävä on siis puhua (ja/tai soittaa/tuottaa jotakin luovaa materiaalia) ja terapeutin tehtävä on kuunnella ja ihmetellä yhdessä potilasta tukien -- ja ajoittain myös sopivasti haastaen. Kyse on oikeastaan oman narratiivin uudelleen organisoimisesta: kun saa kertoa omat asiansa vapaasti omalla rytmillä omassa järjestyksessä ja tulee aidosti kuulluksi -- niin samalla oma kokemusmaailma hahmottuu uudella tavalla. Parhaassa tapauksessa syntyy uusi raikas ja vähemmän ahdistava tapa nähdä oma itsensä tässä maailmassa, jotta voi luottavaisemmin mielin suuntautua omaan tulevaisuuteensa. Ajatus mielen sisäisestä emansipaatiosta tarkoittaa vapautumista menneisyyden kahleista. Se tarkoittaa, jossakin vaiheessa, myös vapautumista terapiasta.